Kustannusvaikuttava lääkehoito edellyttää toimivia kannustimia
Avohoidon lääkkeiden kustannusvastuun siirtämistä hyvinvointialueille on ehdotettu ja odotettu jo pitkään. Suomen lääkerahoituksen monikanavaisuus ja sen synnyttämä osaoptimointi on tunnistettu lukuisissa selvityksissä. Myös Marinin hallituksen sote-ministerityöryhmä linjasi vuonna 2022, että lääkekorvausten valtion rahoitusosuus siirrettäisiin hyvinvointialueiden rahoitukseen. Uudistus ei kuitenkaan edennyt toteutukseen.
Nykyisin avohoidon reseptilääkkeet korvataan pääosin Kelan kautta, kun taas sairaaloissa annettavat lääkkeet ja muut terveyspalvelut maksetaan hyvinvointialueiden budjeteista. Hoidosta päättävä taho ei siis aina vastaa valintansa kaikista kustannuksista. Järjestelmä voi ohjata valitsemaan alueen oman talouden kannalta edullisen hoidon, vaikka se olisi yhteiskunnalle kokonaisuutena kalliimpi.
Kustannusvastuun kokoamisen tärkein tavoite ei ole lääkemenojen vähentäminen. Tavoitteena on luoda kannustin valita potilaalle kustannusvaikuttavin hoito. Kun lääkehoidon ja muun terveydenhuollon kustannuksista vastaisi sama taho, hoitovaihtoehtoja voitaisiin vertailla niiden todellisen vaikuttavuuden ja kokonaiskustannusten perusteella.
Tarve näkyy usein hyvin arkisissa hoitovalinnoissa. Lääkäri voi valita kahdesta hoidollisesti samanarvoisesta tai lähes samanarvoisesta lääkkeestä sen, joka maksaa yhteiskunnalle selvästi enemmän. Uusi lääkeaine, annostelumuoto tai antolaite voi tuoda osalle potilaista merkittävää lisähyötyä. Se ei silti tee valmisteesta kustannusvaikuttavinta ensisijaista hoitoa koko potilasryhmälle, jos lisähyöty vakiintuneeseen hoitoon verrattuna jää pieneksi suhteessa lisäkustannukseen.
Hyvinvointialue voi myös ohjata hoitokäytäntöjä niin, että lääkäri valitsee Kelan korvaaman avohoidon lääkkeen alueen itse rahoittaman hoidon sijaan. Alueen budjetti säästyy, vaikka yhteiskunnan kokonaiskustannukset kasvaisivat. Kun molemmat vaihtoehdot maksettaisiin samasta budjetista, alueella olisi kannustin arvioida, kumpi niistä on kokonaisuutena vaikuttavampi ja edullisempi.
Tämä ei tarkoita, että halvin lääke pitäisi aina valita. Jos kalliimpi lääke vähentää sairaalahoitoa, leikkauksia tai muuta palvelujen tarvetta, se voi olla kokonaisuutena edullisempi vaihtoehto. Olennaista on, että päätöksenteossa voidaan tarkastella samalla kertaa sekä lääkkeen kustannuksia että sen vaikutuksia muuhun terveydenhuoltoon.
Arviointia vaikeuttaa se, että yhä useampi uusi lääke kuuluu ehdollisen korvattavuuden piiriin. Valmisteen todellinen, neuvoteltu hinta ei tällöin ole lääkettä määräävän lääkärin tiedossa. Kokonaisuutta on vaikea hallita, jos kustannukset jakautuvat eri maksajille ja hoitopäätöksiä tehdään puutteellisin hintatiedoin. Tämäkin puoltaa kustannusvastuun ja tarvittavan tiedon kokoamista yhteen.
Rahoitusvastuun siirtäminen ei kuitenkaan yksin muuta hoitokäytäntöjä. Sen rinnalle tarvitaan nykyistä järjestelmällisempää lääkäreiden reseptinkirjoituksen ohjausta. Ruotsissa lääkkeiden käyttöä ohjataan alueellisilla suosituksilla ja Tanskassa päätöksiä tehdään keskitetymmin. Suomessa vastaavaa ohjausta tarvitaan erityisesti silloin, kun tarjolla on hoidollisesti samanarvoisia mutta kustannuksiltaan selvästi erilaisia vaihtoehtoja.
Samalla uusien lääkkeiden arviointi- ja käyttöönottomenettelyt pitäisi yhdistää valtakunnallisesti. Hyvinvointialueiden vahvempi kustannusvastuu ei saa johtaa alueellisesti erilaisiin hoitovalikoimiin. Lääkkeen annostelutavan tai potilaan asuinpaikan ei pitäisi ratkaista, millaisen arvioinnin lääke käy läpi tai pääseekö potilas hoitoon.
Lääkkeitä ei pidä nähdä muusta terveydenhuollosta irrallisena säästökohteena. Lääkemenojen kasvukin voi olla järkevää rahankäyttöä, jos sillä saadaan enemmän terveyshyötyä tai vähennetään muun hoidon tarvetta. Tavoitteena ei pidä olla ennalta määrätty leikkaus lääkekuluista, vaan rakenne, jossa yhteiset rahat käytetään mahdollisimman vaikuttavasti eikä kustannuksia kannata siirtää toisen julkisen organisaation maksettaviksi.
Heikki Bothas
Toiminnanjohtaja
Rinnakkaislääketeollisuus ry